keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Endo ja e-pillerit

Sain pari päivää sitten soiton sairaalalta. Kysyttiin, haluanko mennä endometrioosileikkaukseen. Tai siis laparoskopiaan. Paha tapani on "unohtaa" asiat, joita en jaksa ajatella. Kysyttiin, onko kuukautiskivut edelleen pahoja. Jep, ovat. Viimeksi taas oli kunnon krampit ja oksensinkin monta kertaa. Pahasta endometrioosista kärsivät taitavat kuitenkin kärsiä kivuista koko ajan. Minä en niinkään. Sen takia en ole jaksanut tehdä asialle mitään. Totuus kuitenkin on, että tilanne pahenee todennäköisesti, jos vain skippaan koko jutun.

Saan kai nyt jossain vaiheessa kontrolliajan, jossa tilanne arvioidaan uudelleen. Viimeksi lääkärillä käydessäni oli vielä vähän toiveita raskaudesta, nyt ei enää ole. Viimeksi ehdotettiin e-pillereitä. Se olisi kai järkevää. Tämä tuntuu hyvin lopulliselta, vaikka raskaustoiveita en enää elättelekään. Ehkä enemmän häiritsee se, että joudun vetämään edelleen hormoneita, vaikka en ehkäise enkä yritä raskautta niiden avulla. Olisin halunnut olla ilman mitään pillerin popsimista tai muuta hormoniehkäisyä loppuelämäni. Tämä ei taida kumminkaan olla järkevää.

Jospa kerrankin hoitaisin tämmöisen ikävän asian kunnolla kuntoon ettei tilanne vain pahene. Onhan tässä kyllä jotenkin hassu tunne. Kuusi vuotta sitten lopetin pillerit ja odotin jännityksellä tulevaa perheenlisäystä. Kuusi vuotta myöhemmin aloitan ehkä pillerit tai muut hormonit uudelleen ja tässä välissä ei ole tapahtunut toivottua perheenlisäystä.

Hurjaa suorastaan, kuinka elämä menee kummallisesti!

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Luopumista biologisesta lapsesta

Adoptioprosessissa täytyisi ennemmin tai myöhemmin hyvästellä viimeisetkin toiveet saada biologinen lapsi. Itse tein surutyötä jo viimeisten hoitojen aikana. Nyt tuo aika tuntuu jo kaukaiselta. Suren edelleen sitä, ettei minulla ole lasta. En kuitenkaan koe surevani enää akuutisti sitä, etten koskaan saa biologista lasta. Nuo toiveet kuopattiin hoitojen päätyttyä. Adoptiolapsen puuttumista sen sijaan mietin sydämessäni joka päivä.

Vuosien aikana olen miettinyt läpi kaikki pikkuasiatkin, jotka minulta jäävät kokematta biologisesti lapsettomana. Positiivinen raskaustesti, läheisille raskaudesta kertominen, lapsen liikkeet kehon sisällä, synnytys, imetys ja se, että tietää, mitä omalle lapselle on tapahtunut ihan jokaisen varhaislapsuuden minuutin aikana. En voi koskaan pitää sylissä vastasyntynyttä vauvaani, kuulla hänen ensimmäistä itkuaan, todennäköisesti en näe hänen ensimmäistä hymyään, kuule hänen nauruaan tai näe hänen ensimmäisiä askeleitaan. Lapseni ei voi pukeutua ristiäisissä mummoni virkkaamaan ristiäismekkoon. Nämä kaikki olen miettinyt läpi kymmeniä kertoja. Suurin osa on jo hyväksytty, etteivät ne vain tule olemaan osa minun ja lapseni elämän polkua.

Eniten ehkä mietityttää se, kuinka paljon lapseni on kokenut elämässään jo ennen minua. Olen menettänyt ehkä jopa vuosia hänen varhaisista vuosistaan. Tietysti mieluiten haluaisin olla osa lapseni elämää mahdollisimman varhaisesta vaiheesta lähtien. Lapsuuden aikana voi tulla paljon tilanteita, joissa en ymmärrä lapseni reaktiota joihinkin asioihin. Hän tuskin itsekään osaa pukea näitä sanoiksi. Biologisen lapsen kohdalla vanhempi osaa helpommin päätellä, mistä esimerkiksi pelkotilat tai muut vahvat reaktiot johtuvat. Biologinen vanhempi tietää, mitä hänen lapselleen on tapahtunut syntymästä saakka.

Ymmärrän kuitenkin, että adoptiolapsesta tulee ihan yhtä oma kuin biologisestakin. Siihen saattaa mennä hieman enemmän aikaa. Kiintyminen lapsen ja vanhemman välillä yleensä tapahtuu myös silloin kun lapsi on hieman vanhempi. Aluksi ehkä ajattelin, että mieluiten haluaisin mahdollisimman nuoren adoptiolapsen, jopa vauvan. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista ja muutenkin olen alkanut olla avoimempi myös hieman vanhemmalle lapselle. Vauvatoive liittyikin eniten juuri siihen, että haluaisin olla lapseni elämässä mahdollisimman pitkään.

Biologisen lapsen saaminen ei ole minulle enää edes salainen toive. Lapsettomuusvuodet tulen varmasti aina muistamaan raastavina. Jos kuitenkin joskus saan adoptiolapsen, en tule murehtimaan niinkään biolapsettomuutta. Todennäköisesti muistan vaikeimpana sen, kuinka kauan lapsen saaminen kesti ja kuinka paljon murhetta, pettymyksiä, odotusta ja epävarmuutta nämä vuodet pitivät sisällään.

Niin, edelleen ajattelen ja kirjoitan siihen tyyliin, että lopputulos olisi onnellinen. Tämän prosessin "palkintona" olisi adoptiolapsi. Jos näin ei koskaan käy, täytyy järjestää ajatukset hyvin pitkälti uudelleen. Nyt pidetään kuitenkin vielä toivoa yllä!




tiistai 23. tammikuuta 2018

Mielikuvaharjoittelua

Teen nykyään mielikuvaharjoittelua lähes joka päivä. Suunnittelen, mitä kaikkia asioita täytyy järjestää ennen lapsiesitystä. Turhia huonekaluja ja muita tavaroita pitää kärrätä ulos. Huonekaluja pitää ruuvata seinään. Portaisiin pitää laittaa lapsiportit. Täytyy tehdä suunnitelma, mitä tavaroita tarvitsee eri ikäisille lapsille ja mistä niitä saa nopeasti. Siis tavaroita, ei lapsia. Lapsia kun ei saa mistään nopeasti, minä ainakaan. Heh.

Mielikuvissani mietin myös erilaisia tilanteita, joissa saan tiedon lapsiesityksestä. Joissain olen töissä, toisissa ajan autoa, välillä olen kotona, kaverin luona tai ulkomaan matkalla. Kuulemma joku on saanut lapsiesityksen autossa matkalla lentokentälle ja parin viikon lomareissulle. On pitänyt tehdä U-käännös. Olen myös miettinyt, kuinka lapsiesitykseen reagoi. Meneekö ihan sekavaksi vai poistuuko esim. töistä suhteellisen normaalisti eikä tajua kunnolla tilannetta.

Mietin myös, millaista aika lapsiesityksen jälkeen on kun odottelee hakumatkalle lähtöä. Järkyttävän hektistä kaaosta? Olemmeko tosi onnellisia vai riitelemmekö hulluna stressin takia? Kuulemma monet ovat hakumatkalla flunssassa, vatsataudissa tai muussa pöpössä ihan stressin takia. Mietin myös, kerrommeko kaikille heti lapsesta vai pidämmekö asian lähipiirin tiedossa kunnes kaikki on selvää. Mitä esimerkiksi sanon töissä? Tätä en osaa vielä sanoa.

Millainen hakumatka tulee olemaan? Osaammeko toimia ihan normaalisti, olemmeko pienessä paniikissa koko ajan vai mikä on päällimmäinen tunne? Millainen on ensikohtaaminen lapsemme kanssa ja miten arki alkaa rullaamaan? Onko tosi rauhallista tunnustelua vai villiä kiukuttelua? Sitä olen miettinyt myös, tuntuuko adoptiolapsi heti omalta vai meneekö siihen aikaa. Pääasia kai olisi, että ei aseta liian korkeita odotuksia tai tiettyjä mielikuvia, joiden mukaan kaiken on sujuttava.

Mielikuvissani pyörii myös kotiinpaluu lapsen kanssa. Tulevatko sukulaiset ja/tai ystävät lentokentälle tai kotiimme meitä vastaan? Haluammeko olla ensin vain oman perheen kesken ja rajoitamme vieraiden määrää aluksi, kuten on suositeltu. Viihtyykö lapsi meidän kanssamme? Millaista on olla vanhempi ja kotona lapsen kanssa kaikki päivät? Tätäkin tietoa odotan.

Luulen, että mielikuvani ovat monilta osin jotain ihan muuta kuin todellisuus tulee olemaan. Odotan kuitenkin, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehdin kuitenkin käydä läpi näitä mielikuvaharjoitteluja vuosien ajan läpi ennen kuin mitään tapahtuu. Kaipa sekin on henkistä valmentautumista.



maanantai 1. tammikuuta 2018

Adoptioreaktioita

Olemme viimeisen parin vuoden aikana kertoneet lähipiirillemme ja joillekin vähemmänkin läheisille toiveestamme aloittaa ehkä adoptioprosessi ja sittemmin päätöksestämme adoptoida. Eri määrä infoa on välitetty heille ihmisestä riippuen ja osa sai tietää tahattomasta lapsettomuudestamme ja hoidoista siinä samalla. Listasin tähän läheistemme ensireaktioita adoptioon. Ne ovat olleet hyvin erilaisia keskenään.

Nämä lauseet tulivat vastaan, kun sanoimme "Aiomme adoptoida."

- No on teillä siinä paljon tärkeitä asioita mietittäväksi.

- Onpa ihanaa! Oikein paljon onnea matkaan. Minunkin suvussani on yksi adoptiolapsi.

- Pitäisikö teidän kuitenkin vielä kokeilla hoitoja. Adoptointi kestää kuulemma tosi kauan.

- Hienoa, että tarjoatte lapselle hyvän kodin.

- Anteeksi, kun itken näin paljon. Olen vain niin surullinen ja iloinen teidän puolesta. (surullinen lapsettomuuden kestosta ja hoitojen epäonnistumisesta, iloinen adoptiosta)

- Kiitos, kun jaoitte tämän asian kanssani.

- Minun tutullani on adoptiolapsi. Prosessi kesti kauan, mutta on aivan ihana lapsi.

- Kai adoptoitte Suomesta. Tummaihoisia ei kuulemma oteta bussiinkaan kyytiin.

- Aijaa. Mistä?

- Oikein paljon voimia! Meilläkin kesti kauan saada lapsi, mekin pohdimme aikanaan kaikki vaihtoehdot läpi.

- Minun ystäväni olivat adoptioprosessissa. Heidän kohdemaansa meni kiinni. He saivatkin sitten biologisen lapsen pian ja nyt on toinenkin tulossa.

- Hienoa, että olette jaksaneet ja asiat menevät eteenpäin.

+ Paljon sen hakemista, mitä adoptioasiasta on sopivaa kysyä tai mitä siitä voi sanoa. Voiko pahoitella lapsettomuutta? Voiko onnitella adoptiosta? Näitä asioita olemme itsekin pyöritelleet.

En voi sanoa, että mikään reaktio ylläolevista olisi oikeastaan yllättänyt tai loukannut. Onhan adoptioasia meillekin suhteellisen uusi, vaikka siihen nyt onkin jo pikkuhiljaa perehtynyt ja tottunut. Ihmiset eivät tiedä, kuinka tähän pitäisi suhtautua. Toisilta on ensireaktioiden jälkeen tullut paljon välittömiä kysymyksiä ja kommentteja. Toiset eivät itse ota asiaa ollenkaan esiin. Muutama mieluiten välttelee aihetta, koska kokee lapsettomuusaiheen itse kiusalliseksi (?) eikä halua udella. Mutta kaikki tyylillään, eipä kai tässä mitään tiettyä oikeaa tapaa ole. Varsinkaan kun emme ole tienneet itsekään, miten haluaisimme muiden tähän suhtautuvan. Yhä enenevässä määrin kai myötäeläen, kysellen ja onnitellen. Ehkä.

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Joulumieltä?

Joulu on aivan kohta. Luin juuri vanhan kirjoitukseni jouluahdistuksesta kahden vuoden takaa. Silloin joulu rasitti ihan toden teolla. Vedin joulun läpi aivan matalalla profiililla, eivätkä fiilikset olleet erityisen hyvät missään vaiheessa juhlapyhiä. Tuosta ajasta huomaan menneeni eteenpäin. Joulumieltäkin on vähän ilmassa.

Mietityttääkö joulu ja sen merkitys itselleni? Kyllä. Ahdistaako tai lamauttaako se? Ei. Olen ihan mielelläni ostellut lahjoja, lähettänyt joulukortit ja kutsunut jouluksi liudan vieraita. Ehkä menen vielä Kauneimpiin joululauluihin ja joulukirkkoonkin. Nämä luovat aina joulun tunnelmaa, vaikka kirkossa ei muuten juuri tule käytyä.

Ihan hyvästä joulumielestä huolimatta vähän olen pohtinut lapsettomuuttakin. Kyllä olisi ihan mahtavaa, että jonain jouluna emme juhlisikaan vain kaksin tai aikuisporukalla vaan mukana menossa olisi oma pikkuisemme. Monen monta joulua tämä toive on ollut olemassa ja edelleen se jää toteutumatta. Ainakin tänä jouluna ja ensi jouluna. Hyvällä tuurilla jouluna kahden vuoden päästä voisi olla lapsijoulu jo mahdollinen, mutta vuosien kuluessa ei oikein enää uskalla toivoa tai odottaa liikoja.

Tällä hetkellä fiilis on ihan hyvä, mutta pelkään kuukausien ja vuosien kuluessa tulevani aivan kärsimättömäksi. Joulut tulevat ja menevät, mutta lapseton elämä säilyy ennallaan. Ehkäpä jonain jouluna vielä jotain on tapahtunut.

Mukavaa joulua kaikille, jotka vielä jaksavat lueskella höpinöitäni! :)

tiistai 28. marraskuuta 2017

Baby showereista

Suomeenkin rantautuneet baby showerit alkavat olla perussettiä monessa kaveriporukassa. Itse olen ollut muistaakseni neljä kertaa baby showereilla. Ensimmäistä kertaa jo joskus 10 vuotta sitten työkaverin saadessa vauvan. Ensimmäisellä oikealla työpaikallani oli tuolloin tapana järjestää vauvakutsut kaikille tuleville äideille. Oli kivat pippalot, paljon lahjoja ja herkkuja.

Seuraaviin vauvakemuihin menikin sitten vuosia aikaa. Ensimmäisten kavereideni saadessa lapsia, emme tajunneet kutsuja järjestää. Vauvoja muutenkin putkahteli jossain vaiheessa niin tiiviiseen tahtiin, että miten siinä olisi kutsuja ehtinyt järjestää. Yhdet baby showerit oli sitten pakko järjestää pari vuotta sitten niin, että niissä oli muistaakseni neljä lasta mukana. Olisivat muuten jääneet pitämättä kun ilman lapsia kukaan ei olisi päässyt. Olin paria päivää ennen kutsuja saanut taas negatiivisen raskaustestituloksen muistaakseni viidennestä alkionsiirrosta. Muistan ottaneeni migreenilääkkeet selvitäkseni pippaloista, joissa tuli sitten ilmi yksi todella yllättävä raskausuutinen. Se oli henkisesti hyvin raskas päivä, mutta halusin kuitenkin osallistua, vaikka oma lapsettomuudentuskani oli tuolloin pahimmillaan.

Seuraavat baby showerit järjestin itse reilu vuosi sitten. Oli mukavaa viettää aikaa hyvien ystävien kesken rauhassa ilman lapsia. Sehän on hyvin harvinaista herkkua näinä vuosina. Ei ollut stressiä ja pippalot jopa järjestettiin meillä ja tein kakunkin. Suurin suru oli tuolloin jo takana päin ja kutsuilla oli vain parhaimpia ystäviäni, jotka tiesivät tilanteemme. Näin ollen tämä oli hyvin positiivinen kokemus.

Viimeisimmille baby showereille sain kutsun valmiiksi suunniteltuun ohjelmaan. Tuleva äiti oli erittäin hyvä ystäväni. Muut vieraat olivat myös minun vanhoja koulukavereitani, joihin en ollut pitänyt yhteyttä. Tirautin parina iltana kyyneleitä, kun ajattelin etten mitenkään voi lapsettomana mennä kutsuille naislauman ihmeteltäväksi. Muillahan tietysti oli jo lapsia. Otti päähän, kun lapsettomuuspaska estää minua osallistumasta ystävien tärkeisiin hetkiin. Sitten vain päätin mennä paikalle ja ihan hyvin meni :) Olisi harmittanut tosi paljon, jos tämänkin olisin missannut.

Nyt suunnittelen taas uusia baby showereita yhdelle hyvälle ystävälle. Kukaan muu ei ehdi, kun on niitä lapsia viemässä kaiken ajan. No eipä siinä mitään. Jälleen kiva nähdä ystäviä aikuisporukalla ja jutella rauhassa. Eli ihan kivoja tämmöiset pippalot, oli syy mikä hyvänsä ;)

Monenlaisia tuntemuksia on baby showerit herättäneet vuosien mittaan. Outoa sinänsä, että minä en itse tule varmuudella koskaan tämmöisiä kutsuja saamaan. Enhän tule koskaan vauvaa saamaan. Yksi asia taas, josta jää paitsi. Tämä ei kyllä minua juurikaan harmita. Ihan sama jotkut kutsut, kunhan saisin sen lapsen :) En usko myöskään, että lähipiiriini kovin montaa lasta enää tupsahtaa, joten kutsutkin ovat vähenemään päin.

Millaisia kokemuksia teillä muilla on baby showereille osallistumisesta lapsettomuuskriisin keskellä?


maanantai 20. marraskuuta 2017

Viisitoista vinkkiä lapsettoman kohtaamiseen

Vinkkejä lapsettoman kohtaamiseen. Minun näkökulmastani siis. Joku voi olla eri mieltä. 

1. Älä kysele ihmisiltä, milloin he aikovat hankkia lapsia tai miksi eivät ole näin tehneet. Paitsi jos suhteenne on todella läheinen ja tällainen keskustelu on varmuudella luontevaa.
2. Älä sano kevyesti, että ainahan voi adoptoida. Vaikka se saattaa olla tottakin, että kyseinen henkilö tätä harkitsee. 
3. Jos kyseessä on läheinen ihminen, osoita kiinnostusta ystäväsi/sukulaisesi elämäntilannetta kohtaan. Kysele kuulumisia ja anna tilaisuus ystävälle purkaa sydäntään.
4. Älä ole vaivaantunut tai ehdota puheenaiheen vaihtoa, jos ystävä haluaa puhua sinulle asioistaan. Tosin tälle nyt ei mitään sitten voi, jos ei ole itsellä kykyä puhua vaikeista asioista. 
5. Yritä olla loukkaantumatta, jos ystävä ei pysty reagoimaan heti hyvin raskausuutisiin. Anna hänelle aikaa sopeutua. 
6. Ilmoita raskaudesta tekstiviestillä tms varhaisessa vaiheessa. Tämä on toiminut itselleni ainakin parhaiten. Kun olen tiennyt uutisen ennen muita ja ehtinyt sopeutua tai tirauttaa muutaman kyyneleenkin ennen kuin kohtaan ketään face to face. Monessa paikassa kehotetaan kertomaan kasvotusten, itselle ovat olleet tosi raskaita tilanteita nämä.
7. Älä sano, että varmasti tärppää kun lopetatte yrittämisen.
8. Kun lapsettomuushoidotkin on käyty läpi tuloksettomina, älä sano, että "eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka luomunakin tärppäisi". No kun ei tärppää eikä halua tällaista toivoa todellakaan ylläpitää. Ja toivoisi, ettei muutkaan tekisi näin. 
9. Älä sano koskaan, että elämä ilman lapsia on merkityksetöntä. Tai ettei siitä ymmärrä mitään ennen kuin on lapsia.
10. Jos lapseton ei halua mennä ollenkaan lapsettomuushoitoihin tai haluaa lopettaa ne, hyväksy tämä. Älä syyllistä lapsetonta luovuttamisesta.
11. Älä jätä lapsetonta ulkopuolelle. On ikävää, jos hän ei saa kutsua esim. juhliin, siksi että on lapseton. 
12. Jos mahdollista, järjestäkää yhteistä aikaa aikuisten kesken. Tämä on tärkeää varmasti lapsiperheiden vanhemmille, mutta myös lapsettomille. Monet lapsettomat tapaavat ystäviään vain heidän lastensa seurassa. Aikuisaikakin olisi kallisarvoista.
13. Älä sääli.
14. Älä onnittele raskaudesta tai luo merkitseviä katseita toisen vatsanseutuun, jos et ole aivan varma henkilön raskaudesta. Itsellä on muutama trauma tähän liittyen. 
15. Anna lapsettomalle tilaa, lohtua ja ymmärrystä. Älä luovu ystävyydestänne tämän elämänvaiheen takia. Vaikka lapsettomuuskriisiä läpikäyvä saattaa vaikuttaa etäiseltä tai rasittavaltakin. 

Mitähän vielä? Eipä siis ihme, ettei kukaan normaali ihminen osaa sanoa lapsettomalle mitään sopivaa ;)