maanantai 20. marraskuuta 2017

Viisitoista vinkkiä lapsettoman kohtaamiseen

Vinkkejä lapsettoman kohtaamiseen. Minun näkökulmastani siis. Joku voi olla eri mieltä. 

1. Älä kysele ihmisiltä, milloin he aikovat hankkia lapsia tai miksi eivät ole näin tehneet. Paitsi jos suhteenne on todella läheinen ja tällainen keskustelu on varmuudella luontevaa.
2. Älä sano kevyesti, että ainahan voi adoptoida. Vaikka se saattaa olla tottakin, että kyseinen henkilö tätä harkitsee. 
3. Jos kyseessä on läheinen ihminen, osoita kiinnostusta ystäväsi/sukulaisesi elämäntilannetta kohtaan. Kysele kuulumisia ja anna tilaisuus ystävälle purkaa sydäntään.
4. Älä ole vaivaantunut tai ehdota puheenaiheen vaihtoa, jos ystävä haluaa puhua sinulle asioistaan. Tosin tälle nyt ei mitään sitten voi, jos ei ole itsellä kykyä puhua vaikeista asioista. 
5. Yritä olla loukkaantumatta, jos ystävä ei pysty reagoimaan heti hyvin raskausuutisiin. Anna hänelle aikaa sopeutua. 
6. Ilmoita raskaudesta tekstiviestillä tms varhaisessa vaiheessa. Tämä on toiminut itselleni ainakin parhaiten. Kun olen tiennyt uutisen ennen muita ja ehtinyt sopeutua tai tirauttaa muutaman kyyneleenkin ennen kuin kohtaan ketään face to face. Monessa paikassa kehotetaan kertomaan kasvotusten, itselle ovat olleet tosi raskaita tilanteita nämä.
7. Älä sano, että varmasti tärppää kun lopetatte yrittämisen.
8. Kun lapsettomuushoidotkin on käyty läpi tuloksettomina, älä sano, että "eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka luomunakin tärppäisi". No kun ei tärppää eikä halua tällaista toivoa todellakaan ylläpitää. Ja toivoisi, ettei muutkaan tekisi näin. 
9. Älä sano koskaan, että elämä ilman lapsia on merkityksetöntä. Tai ettei siitä ymmärrä mitään ennen kuin on lapsia.
10. Jos lapseton ei halua mennä ollenkaan lapsettomuushoitoihin tai haluaa lopettaa ne, hyväksy tämä. Älä syyllistä lapsetonta luovuttamisesta.
11. Älä jätä lapsetonta ulkopuolelle. On ikävää, jos hän ei saa kutsua esim. juhliin, siksi että on lapseton. 
12. Jos mahdollista, järjestäkää yhteistä aikaa aikuisten kesken. Tämä on tärkeää varmasti lapsiperheiden vanhemmille, mutta myös lapsettomille. Monet lapsettomat tapaavat ystäviään vain heidän lastensa seurassa. Aikuisaikakin olisi kallisarvoista.
13. Älä sääli.
14. Älä onnittele raskaudesta tai luo merkitseviä katseita toisen vatsanseutuun, jos et ole aivan varma henkilön raskaudesta. Itsellä on muutama trauma tähän liittyen. 
15. Anna lapsettomalle tilaa, lohtua ja ymmärrystä. Älä luovu ystävyydestänne tämän elämänvaiheen takia. Vaikka lapsettomuuskriisiä läpikäyvä saattaa vaikuttaa etäiseltä tai rasittavaltakin. 

Mitähän vielä? Eipä siis ihme, ettei kukaan normaali ihminen osaa sanoa lapsettomalle mitään sopivaa ;)

lauantai 18. marraskuuta 2017

Helpotus

Suureksi helpotuksekseni minulla ei ole kasvainta, ei pahalaatuista eikä myöskään hyvälaatuista. Mammografian ja ultran jälkeen lääkärin ensimmäinen valistunut veikkaus oli, että olisin saanut kovan iskun. Kaatunut, ollut onnettomuudessa tai jotain vastaavaa. Koska en tällaista kuitenkaan muista tapahtuneen, tämä ei voinut pitää paikkaansa. Ohutneulanäyte otettiin myös. Sen perusteella lääkäri veikkasi kumminkin, että pahkura on tulehdusperäinen ja rintaan on kertynyt mätäpesäke, joka häipyy itsestään pikkuhiljaa. Tarkat tulokset tulevat ensi viikolla. Lääkäri kuitenkin sanoi lopuksi, että kasvain se ei ole lähes 100% varmuudella.

Tämä on tietenkin todella suuri helpotus! Toivon mukaan lopulliset tulokset vahvistavat jonkin simppelin vaivan. Voin palata normaaliin päiväjärjestykseen. Olisin varmaan enemmän juhlatuulella, jos en olisi aivan loputtoman väsynyt. Marraskuu ja työt imevät minusta kaiken energian. Jos olisin rikas, lähtisin aina marraskuuksi jonnekin aurinkoiseen etelän maahan :) Mutta syövättömyys saa olla aurinkoni tässä marraskuussa!

Huomasin tämän muutaman viikon pelon aikana, että elämänhaluni on kohdallaan. Vaikka tulisi vastaan mitä, en ole halukas luovuttamaan. Haluan elää ja tehdä asioita, vaikka se olisikin välillä vaikeaa. Vähän vähemmän vaikea olisi kumminkin ihan ok. Paras sanoa biologiselle lapsettomuudelle ja vatvomiselle heipat. Olisi hyvä keskittyä tulevaisuuteen ja sen tuomiin mahdollisuuksiin. Adoptioprosessimme toivon mukaan jatkaa kulkuaan. Se on todellakin helpotus ja suuri ilon aihe. <3



lauantai 11. marraskuuta 2017

Alakuloa ja pelkoa

Olen ollut koko viikon alakuloinen. Tuleva hermostuttaa tosi paljon. Tiedetään, että turha hermoilla, ennen kuin tietää varmasti. Totuus kuitenkin on, että olen aivan paniikissa. Pelkään, että minulla todella on rintasyöpä. En pysty ajattelemaan järjellä. Olenhan liian nuori saamaan rintasyövän eikä ole sukurasitettakaan. Silti on mahdollista, että syöpä kuitenkin on. Googlesta löytyy todisteet puolesta ja vastaan, joten sinne ei kannattaisi edes mennä.

Kuinka paljon ihminen ehtii ajatella asioita kahdessa viikossa? Aika paljon. Olen jotenkin pysynyt järjissäni joutuessani hyväksymään biologisen lapsettomuuden, käymään läpi lapsettomuushoidot ja tahkomaan läpi adoptioprosessia. Koko ajan on kuitenkin ollut joku mahdollisuus tai seuraava askel, jonka voimme ottaa. Kaiken tämän jälkeenkin, on ollut vielä toivoa, että saamme kovasti toivomamme perheen.

Sietorajani vastoinkäymisille alkaa olla tapissa. Eikö tässä olisi jo tarpeeksi? Jos syöpädiagnoosi tulisi, romahtaisin varmaankin täysin. Mielelläni olisin kuolematta. Joka tapauksessa elämä muuttuisi täysin kerta heitolla. Lasta en tulisi koskaan saamaan. En pysty kuvittelemaan, miten elämä jatkuisi.

Voimavarani ovat kadonneet taivaan tuuliin. Saan tuskin pidettyä itseni koossa työpäivän ajan. Etenkin eilisaamuna en ollut yhtään varma, olenko ollenkaan työkuntoinen. Menin silti ja sain vedettyä päivän läpi. En usko, että pystyn näkemään ketään ihmisiä vapaa-ajalla ennen kuin tämä homma selviää. Olen myös miettinyt kuinka kamalaa olisi kertoa ihmisille. Jälleen huonoja uutisia. Nyt vain mies ja yksi ystävä tietää tästä. En halua huolestuttaa muita. Parin viikon sisään pitäisi olla tieto selvillä. Se tuntuu vain loputtoman pitkältä ajalta.

Jotenkin olen tässä paniikissani pistänyt asioita arvojärjestykseen. Miksi ihmeessä olen ruikuttanut liian pitkään siitä, etten voi saada biologista lasta? Jos saisin adoptiolapsen, olisihan tämä todellinen lottovoitto! Pitäisi keskittää voimavaransa tähän eikä menneiden jauhamiseen. Johan ne asiat on käsitelty. Ihmisille käy paljon ikäviä asioita elämän varrella. Toisille enemmän, toisille vähemmän. Olen sitä mieltä, että minulle voisi kohta alkaa tapahtua hyviä asioita. Tämä on todella pysäyttänyt minut. Jos tästä selviän ilman vakavan sairauden diagnoosia, tulen mylläämään toden teolla ajatuksiani uusiksi. Keskityn tärkeisiin asioihin ja elämän luomiin mahdollisuuksiin. Jos huonosti käy, en osaa edes kuvitella, miten elämä siitä etenisi. Toivotaan kuitenkin parasta <3




keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Patti

Löysin patin rinnastani. Pari ekaa päivää ajattelin, että mikä lie muhkura. Huomasin sen alunperin vaihtaessani yöpaitaa päälle. Laajempi alue punotti ja oli kosketusarka. Aluksi luulin saaneeni rintatulehduksen, jota kai yleensä on vain imettävillä vauvojen äideillä. Nyt punotus on laskenut ja pahkura on kipeä vain painettaessa, mutta erottuu selkeästi ja on kipeä.

Eilen tuli sitten mieleen, ettei taidakaan olla ohimenevä patti. Ehdin minuutissa käydä jo kaikki skenaariot läpi. Patti, lääkäri, tutkimukset, pahanlaatuinen patti, rintasyöpä, hoidot, kuolema? Ihan uskomatonta. Päällimmäisenä kuitenkin välähti mieleen, että mahdollisen syöpädiagnoosin myötä menetän ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden lapseen, vaikka henkiin jäisinkin. Adoptiopolku katkeaa välittömästi.

Siis kai pitäisi olla vähän huolissaan. Toivon kuitenkin, että kyseessä olisi joku turha patti. Mutta enhän voi tietää. Tietysti yksi riskitekijöistä on lapsettomuus ja siitä huolimatta, mitä lääkärit ovat sanoneet, olen koko ajan miettinyt, miten vuosien aikana pumpatut hormonit ovat minuun vaikuttaneet.

Vähän pelottaa, mutta koitan olla rauhallinen. En ole jaksanut ajatella asiaa erityisen paljoa. Kunhan saisi sen lääkärin varattua, niin katsotaan, mitä hän sanoo. En jaksaisi mitään lisähankaluuksia. Varsinkaan marraskuussa, joka on inhokkikuukauteni ja sen läpi on vaikeaa jaksaa. No, ei ole vaihtoehtoa. Toivottavasti olen taas tehnyt kärpäsestä härkäsen ja kaikki menee hyvin <3



tiistai 31. lokakuuta 2017

Kaksoiselämää

Välillä on rankkaa elää kaksoiselämää. Lapsettomuuden leimaamaa elämää numero yksi sekä sitten sitä kaikkea muuta eli elämää numero kaksi. Usein nämä elämät tietenkin risteävät toisiinsa, mutta monesti ne on pidettävä erikseen.

Toiset ovat rohkeita ja elävät vain sitä yhtä elämää eli ovat lapsettomuudestaan täysin avoimia. Kirjoittavat lapsettomuusblogia omalla naamallaan ja nimellään, jakavat somessa lapsettomuuspäivityksiä, puhuvat työpaikalla avoimesti asioistaan. Tämä on tosi ihailtavaa.

Itse olen kuitenkin luonteeltani sellainen, etten pysty ihan tuollaiseen avoimuuteen. Ainakaan vielä. Haluan piileskellä nimimerkin takana. Somessa en muutenkaan juuri jaa mitään, joten se ei ole sopiva tapa minulle jakaa myöskään tällaisia asioita. Olen jakanut lapsettomuushistoriani ja adoptioprosessiin liittyvät tiedot vain tietyn lähipiirini tietoon. Olisin räjähtänyt hulluudesta, jos en olisi heille vieläkään asioista kertonut. Jos joku heistä puhuu asiaa eteenpäin niin ihan sama. Työpaikalla en jaksaisi ihmisten kyselyjä tai kommentteja, vaikka ihan kivojahan ne voisivat olla. Eihän sitä tiedä.

Välillä näiden maailmojen kahtiajako on vaikea. Maailmassa kaksi meinaan välillä lipsautella lapsettomuusasioita vahingossa. Siis kommenttina johonkin ihan tavalliseen asiaan jotain, minkä olen kuullut adoptioluennolla, lukenut adoptiokirjasta tai kuullut adoptioneuvonnassa. Joskus avaan suuni ja huomaan, että melkein möläytän jotain. Voi olla, että näin käy ennen pitkää. Piirit ovat pienet ja välillä mietin, törmäänkö johonkin adoptiotuttuun vaikka työkuvioissa tai jossain muussa yllättävässä yhteydessä. Joitain adoptioelämän ja työelämän lähes päällekkäisyyksiä on ollutkin.

Eniten harmittaa, että joudun salailemaan asioita ja varomaan etten puhu ohi suuni. Olen yleensä ihan rehellinen ihminen, enkä jaksa salailua erityisen kauaa. Tämä lapsettomuusasia on muuttanut kaiken. Toisaalta mietin lapsettomuusmaailmassa, kuinka paljon viitsin tuntemattomille kertoa muusta elämästäni. Enhän tunne heitä yhtään.

Nojoo, mutta tämmöisiä mietin välillä. Jos tulisin kokonaan lapsettomuuskaapista ulos, tosiasia on, että mitään erityisen ihmeellistä ei varmaankaan tapahtuisi. Asiaa ei reviteltäisi Seiskan tai Iltalehden sivuilla, enhän ole mikään julkkis. Heillä muuten varmaan onkin raskaampaa! Muutama sukulainen ja työkaveri tai joku vanha luokkakaveri saisi vahvistuksen jo epäilemälleen asialle eli meidän tahattomalle lapsettomuudelle. Joku laittaisi ehkä viestiä tai ottaisi asian puheeksi. Loput eivät tekisi mitään eivätkä sanoisi mitään. Osaa asia ei kiinnostaisi viittä sekuntia kauempaa. Näinhän se menisi. En ole tähän kuitenkaan vielä valmis, eli jatkan kaksoiselämää. Jos joskus saamme adoptiolapsen, sittenhän voivat ihmiset ajatella, mitä haluavat. Muutenkin porukka tulee usein kaapista vasta kun lapsi on sylissä, monet eivät silloinkaan.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Verkostoitumisesta

Olen ihan sosiaalinen ihminen. Minulla on ystäviä ja tykkään höpöttää ihmisten kanssa. En ehkä ole ihan ylisosiaalinen kuitenkaan. Minulla on erakkohetkeni. Ne sellaiset, kun haluaa vain hektisen elämän keskellä olla vain rauhassa välillä. Ihan itsekseen. Joskus lomalla tai viikonloppunakin häiritsee jopa, jos mies on koko ajan vieressä pyörimässä tai haluaa jutella jatkuvasti. Tarvitsen oman aikani. No tällaista omaa aikaa ei tietysti sitten lapsiarjessa ole. Toisaalta taas kuulemma ollessaan lapsen kanssa kaksin kotona kaikki päivät, sosiaalisia kontakteja oikein janoaa. No, katsotaan miten se sitten menee.

Noniin, minulla oli tässä jutussa ihan pointtikin. Minulla on mielestäni ihan hyvät sosiaaliset suhteet ihmisiin ja sopiva määrä hyviä ystäviä. Siltikin tässä elämäntilanteessa minun pitäisi verkostoitua ja hankkia lisää tuttuja. Sellaisia, joilta voin saada ja joille voin antaa vertaistukea. Samanlaisia ihmisiä kuin minä. Todennäköisesti vuosien lapsettomuuden, ehkä lapsettomuushoidot ja adoptioprosessin kokeneita ihmisiä. Verkostoitumiseen kannustetaan adoptioprosessin alusta saakka.

Eli olen ollut aivan onneton verkostoituja. Lapsettomuushoitojen aikana verkostoiduin vain nettiin, livekontaktit olisivat olleet hyviä ehkä myös siinä vaiheessa. Moni menee Simpukan lapsettomuusryhmiin tai vastaaviin. Minä en vain mennyt, en jaksanut / halunnut. Vertaistukea lähipiirissä ei ole lapsettomuuteen liittyen enää, kaikki ovat lapsensa saaneet, ketkä ovat halunneetkin.

Adoptioblogeja on tosi vähän enkä tiedä onko muitakaan aktiivisia ryhmiä olemassa netissä. Facebookista olen joitain löytänyt, mutta aika passiiviselta vaikuttavat. Kaikkein tärkeintä olisi kai osallistua kaikille kursseille, adoptioluennoille ja vastaaville, joissa tapaisi ihmisiä. Olen siinä vain tosi huono. En halua tuputtaa seuraani kenellekään ja jotenkin tuntuu epäluonnolliselta puhua niin henkilökohtaisista asioista ventovieraille. Tai en edes tiedä, mikä tutustumisessa on niin vaikeaa.

Mitenhän saisin verkostoitujaminäni kiskottua esiin? ;)


sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Hukatut vuodet

Jos mietin taaksepäin elämääni, jokaisella edeltävällä vuosikymmenelläni on ollut joku tarkoitus tai tarkoituksia. Olen tehnyt juuri sitä, mitä ikäiseltäni ihmiseltä odotetaan, mutta toisaalta myös sitä, mitä itse olen halunnut tehdä. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että ikävuodet 30-40 ovat olleet ja tulevat edelleen olemaan hukattuja vuosia. Sellaisia, joina oikeastaan mitään ei tapahtunut. Toisaalta taas sellaisia ikävuosia, joita en halua muistella ikävien asioiden takia.

Ikävuoteni 0-10 olivat perussettiä. Lapsuus, perhe, koulu, ystävät. Olen ollut siinä onnekas, että lapsuudessani ei tapahtunut mitään tosi ikäviä asioita. Näin ollen olen varmaan näihin vuosiin saakka uskonut, että ihmisille tapahtuu lähinnä hyviä asioita ja kovalla yrityksellä päämäärät saavutetaan. Vasta vanhemmalla iällä usko tähän on alkanut horjua.

Ikävuoteni 10-20 olivat edelleen perheen turvassa kasvamista, opiskelua, ystävyyssuhteita ja myöskin itsenäistymistä muutettuani uuteen kaupunkiin yksin. Irtauduin lapsuuden perheestä, solmin paljon uusia ystävyyssuhteita, opettelin omillaan pärjäämistä ja etsin itselleni omaa polkua elämässä. Kaikki oli kuten pitikin olla.

Ikävuodet 20-30 sisälsivät opiskelua, valmistumisen, kaksi työpaikkaa, juhlimistakin ja paljon aikaa ystävien kanssa. Huomasin, kuinka perhekeskeinen ihminen olen. Lapsuuden perhe oli edelleen tärkeä, mutta liitin ystäväni siihen osaksi. Kaikki hyvät ystäväni tuntevat hyvin myös perheeni. Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt, että tämä on sinänsä vähän erikoista. Tapasin myös mieheni, muutimme yhteen, ostimme asunnon, menimme kihloihin ja naimisiin. Nuo ikävuodet olivat tapahtumarikkaita ja monipuolisia. Tavallaan tuolloin ei ollut missään vaiheessa ikäkriisiä, koska tein kaiken aikaa juuri sitä, mitä halusinkin. Oli ihan sama, olinko 22 vai 28, elämä soljui omalla painollaan eteenpäin. Tuolloin minulla oli vielä naiivi käsitys, että nuoruus kestää ikuisesti ja haaveet ja tavoitteet toteutuvat pikkuhiljaa.

No sitten nykyiset ikävuodet 30-40 ovat meneillään. Niihin on sisältynyt hyviäkin hetkiä kai. Perhettä ja ystäviä edelleenkin ja perusarkea, töitä ja avioelämää. Kuitenkin kaikkea leimaa lapsettomuus ja kaikki fyysinen ja henkinen työ, jota olen tehnyt selättääkseni tämän mörön. Alkuperäinen haaveeni oli, että ikävuosien 30-40 välillä elän perusarkea mieheni ja 2-3 lapseni kanssa. Niitä kuuluisia ruuhkavuosia. Sitä elämää, mitä jokaikinen ystäväni parhaillaan elää. Sen sijaan olen käynyt läpi lapsettomuushoidot, joutunut muokkaamaan itseäni ja ajatusmaailmaani todenteolla. Olen joutunut aiheuttamaan surua ja huolta myös lähipiirilleni. Adoptioprosessi on meneillään ja jos hyvin käy, näinä ikävuosinani 30-40 saamme myös lapsen. Ehkä.

Koko tämä historiikki saa minut miettimään, kuinka monta vuotta ja prosenttia elämästäni olen valmis heittämään ihan hukkaan elämässäni. Toistaiseksi ikävuosien 30-40 otsikko on tosiaan "Hukatut vuodet". Aamulla tuli puheeksi mieheni kanssa, että jos olisimme skipanneet kokonaan lapsettomuushoidot ja adoption, meillä olisi ollut varaa kunnostaa melko kamala keittiömme. Nyt se saa kumminkin odottaa vielä vuosia. Jep, haluan edelleenkin lapsen mieluummin kuin hienon keittiön. Silti voisin tehdä jotain muutakin merkityksellistä elämässäni 10 vuoden aikana kuin vain odottaa lasta. Olen tehnyt kaiken mahdollisen lapsen saamiseksi, mitä itse voin. Prosessi etenee omalla painollaan.

En tiedä, mitä voisin muuta tehdä kuin vain odottaa lasta. Työstä en valitettavasti saa sellaista tyydytystä, että tämä paikkaisi jotain aukkoja. Eikä ole mitään tavoitteellisia harrastuksiakaan. Kai sitten vain yritän tehdä mahdollisimman paljon asioita ja nähdä ihmisiä. Yrittää ylipäätään elää monipuolista elämää nauttien pienistä asioista. Välillä sydäntä kivistää kovastikin, mutta sille ei voi vain mitään. Odottavan aika on pitkä, mutta toivon mukaan odotus joskus vielä palkitaan. Ikävuosia 40-50 odotellessa :)