sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Mitä tehdä kun odottaa?

Olen jonkin aikaa jo miettinyt, mitä pitäisi tehdä lasta odotellessa. Olisi kiva tehdä jotain hyödyllistä, jotta aika kuluisi nopeammin. Jonakin päivänä lähivuosina soitto ehkä tulee.

Olen kuunnellut ja lukenut adoptioneuvojan ja adoptioihmisten neuvoja odotusajaksi:

Pitää nauttia. Omasta ajasta, matkustelusta, ravintolassa käymisestä, ystävien tapaamisesta. Vaikka tämä on monelle lapsettomuudesta kärsivälle loukkaava neuvo, onhan se tottakin. Jos ei kertakaikkiaan mitään muuta voi kuin odottaa, pitäisi yrittää nauttia elämästä siltikin. Vaikka se ei olekaan helppoa.

Pitää laittaa elämä kuntoon. Koti olisi hyvä olla suhteellisen hyvässä kunnossa lasta varten. Esim. omakotitalon rakennusta ei ole hyvä aloittaa, jos lapsiesitys saattaa tulla minä päivänä hyvänsä. Itse olen siivonnut kaappeja ja vähän suunnitellut, miten lapsen huone joskus järjestettäisiin ja sisustettaisiin. Toisaalta lapsi tulla tupsahtaa oli mikä tahansa tilanne päällä.

Kovin suuret muutokset eivät ole hyväksi. Voi vaihtaa tietenkin työpaikkaa tai muuttaa, mutta näistä täytyy sitten ilmoittaa. Ulkomaille ei voi ilmeisesti muuttaa. Ennen muutoksia kannattaa varmaan miettiä, onko niiden aika adoptio-odotuksen aikana. Itse koitan pitää elämäntilanteen nyt stabiilina, en jaksa selvityksiä.

Pitää tehdä listoja. Jos tietää lapsen iän noin suunnilleen, tämä on helpompaa. Monessa maassa ja monella hakijalla on kuitenkin hyvin suuret ikähaarukat, joten vaikeaa on. Listoilla tarkoitan siis tavaroita, joita täytyy ostaa ja asioita, joita täytyy tehdä lapsiesityksen jälkeen tai lapsen jo saavuttua. Itse en kyllä vielä mitään listoja ole tehnyt. Pitäisi varmaan.

Vertaistuki ja verkostoituminen. Ihmiset ovat erilaisia, mutta aika montaa vertaistuki auttaa adoptio-odotuksessa paljon. Itse janoan tarinoita. Luen niitä netistä ja katson Youtubesta. Yllättävän monessa kirjassa, lehdessä ja elokuvassakin sivutaan adoptioaiheita, ennen en ole tätä huomannut. Olen onnistunut viime aikoina hieman verkostoitumaan, vaikka se onkin ollut itselleni jotenkin työlästä. Olen jutellut sekä muiden odottajien että adoptiovanhempien kanssa. Yhteinen elämäntilanne yhdistää. Täytyy yrittää jatkaa verkostoitumista rohkeasti.

Pidä läheiset ajantasalla odotuksessa ja valmista heitä lapsen tuloon. On kaikille helpompaa, kun lähipiiri tietää, missä mennään. Virstanpylväät on siis hyvä kertoa heille avoimesti. Itse en ole ollut tässä kovin hyvä. Kerron kyllä asioista kun niistä kysytään. Oma-aloitteinen kertominen tökkii välillä. En jotenkin ole osannut tuputtaa omia asioitani koko ajan muille. Pitäisi luopua tästä ajatusmallista ja olla avoimempi. Läheisiäkin voi auttaa vertaistuki, vaikka eivät ehkä itse koe sitä tarvitsevansa. Esimerkiksi Pelan järjestämät läheisten adoptioillat ovat hyviä tähän.

Nämä minulle tuli mieleen päällimmäisinä. Otan mielelläni lisävinkkejä vastaan, jos muilla adoptio-odottajilla tai jo vanhemmilla niitä on antaa! :)

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Lapseton äitienpäivä vol. 6

Nyt ei tule mitään nyyhkytarinaa lapsettomasta äitienpäivästä. On ollut niin paljon tekemistä ja hyvä mieli koko viikonlopun ajan etten ole ehtinyt ajatella lapsettomien lauantaita tai äitienpäivää lapsettomuuden kannalta. Olen hengaillut lasten kanssa, tavannut omaa äitiäni ja nauttinut ihanasta kesäsäästä. Olen ollut tauolla kaikista ikävistä ja katkerista ajatuksista. Vaihtoehtoisesti olen todella mennyt sen verran eteenpäin, ettei tämä viikonloppu minua niin liikuta.

Kyseessä on kuitenkin tahattomasti lapseton äitienpäiväviikonloppu vol. 6. Pari edellistä vuotta ovat muistaakseni olleet haikeampia. Tänä vuonna ehdin selailemaan somen äitienpäiväpostauksia vasta illalla, eivätkä ne herättäneet sen kummempia tuntemuksia. Olen miettinyt, että tavallaan lasken itseni odottajaksi nykyään. Adoptio-odottajaksi. Minun lapseni ei kuitenkaan saavu 9 kuukauden päästä, vaan silloin kun on sopiva ja oikea aika. Silloin kun adoptiota hoitavat ihmiset niin päättävät. Minä en voi tehdä asialle yhtään mitään nyt. Voin ainoastaan yrittää pysyä fyysisesti ja henkisesti terveenä, avioliitossa, töissä ja rikosrekisteri puhtaana.

Nykyään lapsettomuus otetaan kivasti somessakin esille. Jotkut äiditkin kirjoittavat omiin postauksiinsa jotain lapsettomia naisia huomioivaa.

Noniin, mukavaa äitienpäivää siis kaikille jo lapseutuneille! <3 Voimia meille tuleville äideille, joiden odotus vielä jatkuu! Ja erityistsempit teille, joilla matka äidiksi on päättynyt kokonaan.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Hajanaisia ajatuksia

En oikein ole tämän vuoden puolella keksinyt mitään järkevää kirjoitettavaa. Mitään sen kummempaa ei ole tapahtunut, pieniä asioita kumminkin.

Mitä sitten on tapahtunut?

Olen onnistunut vähän verkostoitumaan. En ole todellakaan löytänyt mitään uutta adoptiobestistä. Kuitenkin olen heitellyt vähän verkkoja vesille etten olisi aivan yksin. Välillä on kummallista, että on tietyissä asioissa aivan samalla aaltopituudella ventovieraiden kanssa kun taas vanhojen ystävien kanssa joistain asioista on vaikeaa keskustella.

Olen tehnyt ja miettinyt paljon ihan muita kuin adoptioasioita. Se tekee hyvää. Kun ei vaan jumahtaisi paikoilleen ja tekisi erilaisia asioita niin mieli pysyisikin parempana.

Olen askel askeleelta siirtynyt kauemmaksi sitä todellisuutta, että olisin joskus saanut biologisen lapsen. Se tuntuu tosi kummalliselta ajatukselta, että se on ollut tärkeä toiveeni. Olen miettinyt adoptiota jo niin pitkän ajan, että se on nyt se juttu minulle. Toivon, että se joskus toteutuu.

Olen myös kertonut uusille ihmisille lapsettomuudesta ja adoptiosta. Aluksi olin vähän höpsö, kun en kertonut kenellekään. Pelkäsin sääliä. Olen kumminkin saanut vain empatiaa ja lisää keskustelukumppaneita.

Katkeruutta olen miettinyt myös. Olenko vielä katkera? Raskaus- ja vauvauutiset vaikuttavat minuun edelleen. Tunnen kuitenkin ehkä enemmän haikeutta kuin katkeruutta. Näen ihmisissä saman toiveikkuuden kuin itsessäni silloin joskus. En siltikään mieti enää ollenkaan, että haluaisin tulla raskaaksi ja synnyttää lapseni itse. Katkeruus saattaa kylläkin palata yllättäen. Jos vaikka adoptioprosessi menee jotenkin pieleen.

Sitä olen miettinyt, mitä tässä vaiheessa kannattaisi tehdä? Miten valmistaisin itseäni tulevaan?
Neuvonta käytynä, verkostoitumista yritetty, netistä luettu kaikki mahdollinen. Olen lainannut kirjastosta jotain lastenhoito- ja adoptiokirjoja, joista suurinta osaa en ole jaksanut edes avata. Pitäisi keksiä jotain konkreettista, mitä voisin tehdä.




sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Minä paperilla

Minulla on tietty kuva itsestäni. Luonteestani, toimintatavoistani, vahvuuksista ja heikkouksistani. Tiedän tasan tarkkaan, millainen minä olen, millainen parisuhteeni on, millaisia perhe- ja ystävyyssuhteeni ovat. On vähän pelottavaa, mutta mielenkiintoista kuulla ja lukea, miten joku muu näkee minut ja ihmissuhteeni. Saan selville, millainen olen paperilla.

Väärinymmärryksiä voi tulla helposti. Tämä prosessi on sellainen, että kokonaisuus ratkaisee, mutta toisaalta yksityiskohdillakin on paljon merkitystä. Toiselle merkityksetön sanavalinta tai ihmissuhteiden tulkinta aiheuttaakin itsessäni ihmetystä tai vähän jopa ärtymystä. Miten jutuistani on voinut saada tuollaisen käsityksen? Väärinkäsitykset voi onneksi kuitenkin korjata. Tämän paperin perusteella päätetään, saanko joskus lapsen ja myös, minkä lapsen saan. Lapsen ikä ja valmiutemme erilaisiin lapsen tarpeisiin määritellään tässä paperissa. Päätöksen tekevät ihmiset, jotka eivät ole minua tavanneet. Aika tärkeä paperi siis. Huijui.

Puhun siis kotiselvityksestä / selvityksestä, mikä se nyt olikaan nimeltään. Ihan hyvältä vaikutan paperilla, joten mieli on luottavainen :) Prosessi etenee.

P.S. Kevät ja valo tuovat iloa elämään. Ehkä tästä jotain tuleekin.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Luopumista biologisesta lapsesta

Adoptioprosessissa täytyisi ennemmin tai myöhemmin hyvästellä viimeisetkin toiveet saada biologinen lapsi. Itse tein surutyötä jo viimeisten hoitojen aikana. Nyt tuo aika tuntuu jo kaukaiselta. Suren edelleen sitä, ettei minulla ole lasta. En kuitenkaan koe surevani enää akuutisti sitä, etten koskaan saa biologista lasta. Nuo toiveet kuopattiin hoitojen päätyttyä. Adoptiolapsen puuttumista sen sijaan mietin sydämessäni joka päivä.

Vuosien aikana olen miettinyt läpi kaikki pikkuasiatkin, jotka minulta jäävät kokematta biologisesti lapsettomana. Positiivinen raskaustesti, läheisille raskaudesta kertominen, lapsen liikkeet kehon sisällä, synnytys, imetys ja se, että tietää, mitä omalle lapselle on tapahtunut ihan jokaisen varhaislapsuuden minuutin aikana. En voi koskaan pitää sylissä vastasyntynyttä vauvaani, kuulla hänen ensimmäistä itkuaan, todennäköisesti en näe hänen ensimmäistä hymyään, kuule hänen nauruaan tai näe hänen ensimmäisiä askeleitaan. Lapseni ei voi pukeutua ristiäisissä mummoni virkkaamaan ristiäismekkoon. Nämä kaikki olen miettinyt läpi kymmeniä kertoja. Suurin osa on jo hyväksytty, etteivät ne vain tule olemaan osa minun ja lapseni elämän polkua.

Eniten ehkä mietityttää se, kuinka paljon lapseni on kokenut elämässään jo ennen minua. Olen menettänyt ehkä jopa vuosia hänen varhaisista vuosistaan. Tietysti mieluiten haluaisin olla osa lapseni elämää mahdollisimman varhaisesta vaiheesta lähtien. Lapsuuden aikana voi tulla paljon tilanteita, joissa en ymmärrä lapseni reaktiota joihinkin asioihin. Hän tuskin itsekään osaa pukea näitä sanoiksi. Biologisen lapsen kohdalla vanhempi osaa helpommin päätellä, mistä esimerkiksi pelkotilat tai muut vahvat reaktiot johtuvat. Biologinen vanhempi tietää, mitä hänen lapselleen on tapahtunut syntymästä saakka.

Ymmärrän kuitenkin, että adoptiolapsesta tulee ihan yhtä oma kuin biologisestakin. Siihen saattaa mennä hieman enemmän aikaa. Kiintyminen lapsen ja vanhemman välillä yleensä tapahtuu myös silloin kun lapsi on hieman vanhempi. Aluksi ehkä ajattelin, että mieluiten haluaisin mahdollisimman nuoren adoptiolapsen, jopa vauvan. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista ja muutenkin olen alkanut olla avoimempi myös hieman vanhemmalle lapselle. Vauvatoive liittyikin eniten juuri siihen, että haluaisin olla lapseni elämässä mahdollisimman pitkään.

Biologisen lapsen saaminen ei ole minulle enää edes salainen toive. Lapsettomuusvuodet tulen varmasti aina muistamaan raastavina. Jos kuitenkin joskus saan adoptiolapsen, en tule murehtimaan niinkään biolapsettomuutta. Todennäköisesti muistan vaikeimpana sen, kuinka kauan lapsen saaminen kesti ja kuinka paljon murhetta, pettymyksiä, odotusta ja epävarmuutta nämä vuodet pitivät sisällään.

Niin, edelleen ajattelen ja kirjoitan siihen tyyliin, että lopputulos olisi onnellinen. Tämän prosessin "palkintona" olisi adoptiolapsi. Jos näin ei koskaan käy, täytyy järjestää ajatukset hyvin pitkälti uudelleen. Nyt pidetään kuitenkin vielä toivoa yllä!




tiistai 23. tammikuuta 2018

Mielikuvaharjoittelua

Teen nykyään mielikuvaharjoittelua lähes joka päivä. Suunnittelen, mitä kaikkia asioita täytyy järjestää ennen lapsiesitystä. Turhia huonekaluja ja muita tavaroita pitää kärrätä ulos. Huonekaluja pitää ruuvata seinään. Portaisiin pitää laittaa lapsiportit. Täytyy tehdä suunnitelma, mitä tavaroita tarvitsee eri ikäisille lapsille ja mistä niitä saa nopeasti. Siis tavaroita, ei lapsia. Lapsia kun ei saa mistään nopeasti, minä ainakaan. Heh.

Mielikuvissani mietin myös erilaisia tilanteita, joissa saan tiedon lapsiesityksestä. Joissain olen töissä, toisissa ajan autoa, välillä olen kotona, kaverin luona tai ulkomaan matkalla. Kuulemma joku on saanut lapsiesityksen autossa matkalla lentokentälle ja parin viikon lomareissulle. On pitänyt tehdä U-käännös. Olen myös miettinyt, kuinka lapsiesitykseen reagoi. Meneekö ihan sekavaksi vai poistuuko esim. töistä suhteellisen normaalisti eikä tajua kunnolla tilannetta.

Mietin myös, millaista aika lapsiesityksen jälkeen on kun odottelee hakumatkalle lähtöä. Järkyttävän hektistä kaaosta? Olemmeko tosi onnellisia vai riitelemmekö hulluna stressin takia? Kuulemma monet ovat hakumatkalla flunssassa, vatsataudissa tai muussa pöpössä ihan stressin takia. Mietin myös, kerrommeko kaikille heti lapsesta vai pidämmekö asian lähipiirin tiedossa kunnes kaikki on selvää. Mitä esimerkiksi sanon töissä? Tätä en osaa vielä sanoa.

Millainen hakumatka tulee olemaan? Osaammeko toimia ihan normaalisti, olemmeko pienessä paniikissa koko ajan vai mikä on päällimmäinen tunne? Millainen on ensikohtaaminen lapsemme kanssa ja miten arki alkaa rullaamaan? Onko tosi rauhallista tunnustelua vai villiä kiukuttelua? Sitä olen miettinyt myös, tuntuuko adoptiolapsi heti omalta vai meneekö siihen aikaa. Pääasia kai olisi, että ei aseta liian korkeita odotuksia tai tiettyjä mielikuvia, joiden mukaan kaiken on sujuttava.

Mielikuvissani pyörii myös kotiinpaluu lapsen kanssa. Tulevatko sukulaiset ja/tai ystävät lentokentälle tai kotiimme meitä vastaan? Haluammeko olla ensin vain oman perheen kesken ja rajoitamme vieraiden määrää aluksi, kuten on suositeltu. Viihtyykö lapsi meidän kanssamme? Millaista on olla vanhempi ja kotona lapsen kanssa kaikki päivät? Tätäkin tietoa odotan.

Luulen, että mielikuvani ovat monilta osin jotain ihan muuta kuin todellisuus tulee olemaan. Odotan kuitenkin, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehdin kuitenkin käydä läpi näitä mielikuvaharjoitteluja vuosien ajan läpi ennen kuin mitään tapahtuu. Kaipa sekin on henkistä valmentautumista.



maanantai 1. tammikuuta 2018

Adoptioreaktioita

Olemme viimeisen parin vuoden aikana kertoneet lähipiirillemme ja joillekin vähemmänkin läheisille toiveestamme aloittaa ehkä adoptioprosessi ja sittemmin päätöksestämme adoptoida. Eri määrä infoa on välitetty heille ihmisestä riippuen ja osa sai tietää tahattomasta lapsettomuudestamme ja hoidoista siinä samalla. Listasin tähän läheistemme ensireaktioita adoptioon. Ne ovat olleet hyvin erilaisia keskenään.

Nämä lauseet tulivat vastaan, kun sanoimme "Aiomme adoptoida."

- No on teillä siinä paljon tärkeitä asioita mietittäväksi.

- Onpa ihanaa! Oikein paljon onnea matkaan. Minunkin suvussani on yksi adoptiolapsi.

- Pitäisikö teidän kuitenkin vielä kokeilla hoitoja. Adoptointi kestää kuulemma tosi kauan.

- Hienoa, että tarjoatte lapselle hyvän kodin.

- Anteeksi, kun itken näin paljon. Olen vain niin surullinen ja iloinen teidän puolesta. (surullinen lapsettomuuden kestosta ja hoitojen epäonnistumisesta, iloinen adoptiosta)

- Kiitos, kun jaoitte tämän asian kanssani.

- Minun tutullani on adoptiolapsi. Prosessi kesti kauan, mutta on aivan ihana lapsi.

- Kai adoptoitte Suomesta. Tummaihoisia ei kuulemma oteta bussiinkaan kyytiin.

- Aijaa. Mistä?

- Oikein paljon voimia! Meilläkin kesti kauan saada lapsi, mekin pohdimme aikanaan kaikki vaihtoehdot läpi.

- Minun ystäväni olivat adoptioprosessissa. Heidän kohdemaansa meni kiinni. He saivatkin sitten biologisen lapsen pian ja nyt on toinenkin tulossa.

- Hienoa, että olette jaksaneet ja asiat menevät eteenpäin.

+ Paljon sen hakemista, mitä adoptioasiasta on sopivaa kysyä tai mitä siitä voi sanoa. Voiko pahoitella lapsettomuutta? Voiko onnitella adoptiosta? Näitä asioita olemme itsekin pyöritelleet.

En voi sanoa, että mikään reaktio ylläolevista olisi oikeastaan yllättänyt tai loukannut. Onhan adoptioasia meillekin suhteellisen uusi, vaikka siihen nyt onkin jo pikkuhiljaa perehtynyt ja tottunut. Ihmiset eivät tiedä, kuinka tähän pitäisi suhtautua. Toisilta on ensireaktioiden jälkeen tullut paljon välittömiä kysymyksiä ja kommentteja. Toiset eivät itse ota asiaa ollenkaan esiin. Muutama mieluiten välttelee aihetta, koska kokee lapsettomuusaiheen itse kiusalliseksi (?) eikä halua udella. Mutta kaikki tyylillään, eipä kai tässä mitään tiettyä oikeaa tapaa ole. Varsinkaan kun emme ole tienneet itsekään, miten haluaisimme muiden tähän suhtautuvan. Yhä enenevässä määrin kai myötäeläen, kysellen ja onnitellen. Ehkä.